Kun kesä alkoi lähestyä loppuaan, alkoi harjoittelussa vaihe, jossa keho alkoi olemaan väsynyt ja kolottava määräharjoittelun ja runsaiden tuntien jäljiltä. Harjoitteluni on kesäisin melko yksipuolista, ja myöskin mieli alkoi kaivata jotain uutta ja virkistävää, hieman vaihtelua rutiineihin ja tuttuihin maisemiin. Tänä kesänä päätimme rikkoa rutiineja uudella tavalla edellisiin vuosiin verrattuna. Pakkasin pari viikkoa sitten laukkuni ja käänsin auton keulan kohti Helsinkiä ja kuntoutuskeskus Validiaa. 

Invalidiliiton Validia-kuntoutuskeskus on minulle tuttu paikka vammautumisen jälkeisen kuntoutuksen vuoksi. Vietin siellä kolme kuukautta kesällä 2010 opetellen elämään vamman ja pyörätuolin kanssa, ja palasin sinne myös parina kesänä sen jälkeen lyhyemmiksi ajoiksi. Nyt edellisestä jaksosta oli kolme vuotta, ja keväällä alkoi tuntumaan, että voisi olla hyvä idea lähteä jaksolle tänä kesänä. Osallistuin kahden viikon liikuntapainotteiselle jaksolle, jossa ohjelmassa oli paljon lajikokeiluja, fysioterapiaa, eri alojen asiantuntijoiden tapaamisia, apuvälinepäivitystä ja tietysti muiden samassa tilanteessa olevien tapaamista.

Kuuden tuolissa vietetyn vuoden jälkeen vammaa ei oikeastaan itse enää ajattele päivittäin. Vaikka olen vammaisurheilija, omassa elämässäni identiteetistä puhuessa urheilija tulee ylensä ensin ja vammaisuus vasta sen jälkeen. Luonnollistahan se on, urheilija olen ollut koko elämäni, vammainen vain neljäsosan siitä. Välillä myöskin unohtuu, että tosiassa elän vakavan vamman kanssa, vamman joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni ainakin jollakin tasolla. Kotona treenaan yleensä yksin tai vammattomien kanssa. Vammattomien kanssa treenatessa olen kuitenkin yleensä hieman altavastaajana, ja vaikka olenkin sinut vammani kanssa, kilpailuhenkisyyteni vuoksi itsetuntoni ottaa pieniä kolauksia silloin tällöin. Jaksolla pääsin urheilemaan eri lajeissa vertaisteni kanssa, ihmisten, joiden kanssa olemme lähtökohtaisesti samalla viivalla.

Tuntui hyvältä olla välillä ihan normaali, unohtaa hetkeksi olevansa erilainen ja liikuntarajoitteinen. Itseäni aina yllättää, miten suuri vaikutus itsetunnolle ja henkiselle hyvinvoinnille on jutella muiden selkäydinvammaisten kanssa. Samanlaiset kokemukset, positiiviset ja negatiiviset, auttavat hyväksymään oman kehon ja omat rajoitteet paremmin. Vammattomien kanssa urheillessa tulee usein turhautumisen hetkiä, kun tekee parhaansa ja silti ei pysty kilpailemaan toisen kanssa. Jaksolla pelien lopputulos ei ollut ennalta määrätty, jolloin kilpailussa tuntui olevan ihan erityinen lataus. Tätä latausta ymmärrän tarvitsevani enemmän myös omaan harjoitteluuni, minkä vuoksi olen suunnitellut lähteväni tammikuuksi treenaamaan Coloradoon ystäväni Joyn luokse. Suomesta en ainakaan tällä hetkellä löydä sopivaa treenikaveria, joten helpoin vaihtoehto on tällä hetkellä hypätä lentokoneeseen ja matkustaa Winter Parkiin. Tulisipa tammikuu äkkiä!

Nyt kotiuduttuani on ihana palata tuttuihin rutiineihin ja hiihtoharjoittelun pariin. Kroppa ja mieli ovat taas siinä tilassa, että harjoittelusta saa maksimaalisen hyödyn irti, ja motivaatio on hyvällä tasolla. Myös apuvälineasiat ja muut mielen päällä olleet jutut on päivitetty ajan tasalle, joten arjesta tulee ehkä vähän sujuvampaa. Kiitos Validian porukalle ja ystäville (uusille ja vanhoille) näistä kahdesta viikosta, oli ihanaa!

Ps. Rion Paralympialaiset alkaa ihan kohta! Muistakaahan kannustaa  urheilijamme parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Tsemppiä koko tiimille!

Syksyisin terveisin

Sini

(Kuvista kiitos Tuukka, Vesa, Elisa, Topias ja Pauliina)